Olla mieltä. Kuinka lohduttoman tylsää olisikaan, jos ihmiset
eivät olisi mieltä. Jotakin. Jostakin. Siitä kumpuaa koko ihmisen
historia ja edistys.
Jokaisella on vapaus olla mieltä. Siitä kumpuaa läntisten demokratioiden voittokulku. Ei vähäpätöinen asia siis.
Osoittaa mieltä. Edelleen läntisen demokratian kulmakiviä. Osoittaa mieltä on jo sanana kuitenkin huomattavasti enemmän kuin olla mieltä. Olla mieltä tarkoittaa, että kolme ihmistä voi tulla yhteen ja olla eri mieltä. Osoittaa mieltä tarkoittaa sitä, että minä osoitan, että minun mieleni on oikeassa, ja sinun siis lähtökohtaisesti väärässä.
Olla mieltä antaa vielä paljon tilaa keskustelulle, mutta jos minä osoitan mieltäni, en enää ole valmis kuuntelemaan sinua, koska minähän osoitan olevani oikeaa mieltä. Mielen osoittaminen siis jakaa ihmiset oikeassa oleviin ja muihin. Jos muissa on mieltä, joka ei ole valmis hyväksymään mieltä osoittavan mieltä, on vastakkain asettelu valmis.
En lähtisi olemaan mieltä, että mieltä ei saisi osoittaa, mutta esittäisin kysymyksen: onko mielenosoittamisessa mitään mieltä? Voisiko olla mieltä ja keskustella asioista.
Suomessa mieltä osoitetaan harvoin - tendenssinä on ollut lisääntyminen. Ovatko epäkohdat kasvaneet niin suuriksi vai vastakkainasettelu?
Yleensä mielenosoittaminen on jätetty ääriryhmille ja -ilmiöille, joista suuri massa on ollut mieltä: typerää, vastenmielistä, lapsellista, naurettavaa. Nyt mielenosoittamisesta tuntuu tulleen kansanhuvia; on homojen puolesta, pyöräilijöiden, monikulttuurisuuden jne. puolesta mieltä olemista.
Kumpi on kasvanut enemmän, vastakkainasettelu vai ymmärrys?
Testi. Mielikuva assosiaatio: sulje silmät ja kuvittele mielenosoitus.
Minulle tuli mieleen plakaatit, osoittavat sormet, meteli, poliisi, nyrkki, huutaminen, joukko ihmisiä joiden verenpaine on yllättävän korkea ikään suhteutettuna ja tietenkin väkivalta sekä vastustavat mielet.
Vaikka en missään nimessä haluaisi olla mieltä, ettei mieltä saisi osoittaa, olisin sillä kannalla, että mieltä oleminen saattaisi useimmiten riittää.
Jokaisella on vapaus olla mieltä. Siitä kumpuaa läntisten demokratioiden voittokulku. Ei vähäpätöinen asia siis.
Osoittaa mieltä. Edelleen läntisen demokratian kulmakiviä. Osoittaa mieltä on jo sanana kuitenkin huomattavasti enemmän kuin olla mieltä. Olla mieltä tarkoittaa, että kolme ihmistä voi tulla yhteen ja olla eri mieltä. Osoittaa mieltä tarkoittaa sitä, että minä osoitan, että minun mieleni on oikeassa, ja sinun siis lähtökohtaisesti väärässä.
Olla mieltä antaa vielä paljon tilaa keskustelulle, mutta jos minä osoitan mieltäni, en enää ole valmis kuuntelemaan sinua, koska minähän osoitan olevani oikeaa mieltä. Mielen osoittaminen siis jakaa ihmiset oikeassa oleviin ja muihin. Jos muissa on mieltä, joka ei ole valmis hyväksymään mieltä osoittavan mieltä, on vastakkain asettelu valmis.
En lähtisi olemaan mieltä, että mieltä ei saisi osoittaa, mutta esittäisin kysymyksen: onko mielenosoittamisessa mitään mieltä? Voisiko olla mieltä ja keskustella asioista.
Suomessa mieltä osoitetaan harvoin - tendenssinä on ollut lisääntyminen. Ovatko epäkohdat kasvaneet niin suuriksi vai vastakkainasettelu?
Yleensä mielenosoittaminen on jätetty ääriryhmille ja -ilmiöille, joista suuri massa on ollut mieltä: typerää, vastenmielistä, lapsellista, naurettavaa. Nyt mielenosoittamisesta tuntuu tulleen kansanhuvia; on homojen puolesta, pyöräilijöiden, monikulttuurisuuden jne. puolesta mieltä olemista.
Kumpi on kasvanut enemmän, vastakkainasettelu vai ymmärrys?
Testi. Mielikuva assosiaatio: sulje silmät ja kuvittele mielenosoitus.
Minulle tuli mieleen plakaatit, osoittavat sormet, meteli, poliisi, nyrkki, huutaminen, joukko ihmisiä joiden verenpaine on yllättävän korkea ikään suhteutettuna ja tietenkin väkivalta sekä vastustavat mielet.
Vaikka en missään nimessä haluaisi olla mieltä, ettei mieltä saisi osoittaa, olisin sillä kannalla, että mieltä oleminen saattaisi useimmiten riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti